Voimani surusta
Yksi on noussut levoltaan
Jättänyt kiven kiertämisen

Kerrottuna, satu kuusien alta saa
Lapsen tukehtumaan
Emon huutamaan
Kostonsa syvään veteen
Syvään unhoon

Se pienin
Ei kestänyt ympäröiviä ääniä
Ja varjojen pituus
Kävi askelten edellä
Odottaen viimeisellä
Ohjastaen sen jälkeisellä

Kolmas, vaiken säe
Koskee ja pelottaa kuin ensimmäinen
Välikkö vain pakollinen paha

Askelen jälkeen luonto tuoksuu ruumiilta
On kuin osia lauseista
Lainaukset tuonen kirjoista
Kertovat pimeästä
Tuvasta

Voimani tästä tiedosta

Näkymättömiä kuvia
Kuulumattomia huutoja
Oksia kasvavia
Rintakehästä ulottuvia
Pään yli kaartuvia
Elämää halveksivaa
Raatelevaa, ihoa irrottavaa

Sisältä mätänevä
Kaiken puhdistava
Syntien kantaja
Viimeinen tuttava
Jota kaikki pelkäävät

Kaikki odottavat
Tietävät kohtaavansa
Tiellensä tulevansa
Lopun matkaa kulkevansa
Tukena turhana

Mustana varjona
Lehvien tuoksuna
Kahinana kuusissa
Hahmona meren pohjassa
Uurteina kivissä

Missä ilta leikkii
Ja uusi pimeys saapuu

Ruhjeet tummuu
Muisto olemattomuudesta
Olemisen mahdottomuudesta
Haavoittuvuudesta
Saapuvasta kylmästä

Mistä nautimme nukkuessamme talven
Vain herätäksemme uudelleen

Tuokaa esille se ihmisen lapsi
Joka katuu sanojaan
Ennen puhetta
Joka epäröi tekojaan

Tuokaa eteeni se huoran kasvu
Joka itkee menneitä
Katse käännettynä
Joka elää eilen

Niin kuin ruumiin on tuleva mullaksi
Sumu on nouseva suosta

Tuokaa jalkoihini se valheen alku
Joka kertoo tekevänsä
Uhoaa selkä suorana
Silti tekee vain sanoissaan

Tuokaa ja unohtakaa kylmään
Ei sääliä epäilijälle
Onneaan ohittavalle
Ei armoa aralle

Niin kuin hirtetyn kasvot on tummuva
Jokainen on lähtevä yksin

Kaikki hengittävä on samaa
Kaiken nukkuvan kanssa
Ja kaikki kasvava kuivuvan

Kivutta elävät
Ja tuon kohtalon varalta
Ei kauan
Kymmenen toista puussa
Sukua kanssasi
Joka tyhjyyteen virkoaa

Siihen kuolleet päälle kiven
Tuos jylhät yhdeksän
Selkeys sammuu
Ei tulta
Ei aukeaa
Ei valoa olla jumalallinen

Nousee metsiemme luodut
Martaat kuusimaiden
Kaikki mitä tapahtunut
Saa silmät
Yön kalman karhinnassa
Sanoiksi itse pahan

Mennyt suureen äärimmäiseen
Nimi läsnäololle
Josta aiheutuu runo
Josta marras lasketaan
Juuret tunkeutuvat
Paljaan unta kiusataan

Nukkuvatko varjot koskaan
Auringon hengittäessä
Ne kulkevat ympyrää
Vältellen aamun katsetta

Yön lämmin syli pysäyttää matkan
Puiden varjot aloittavat leikkinsä

Seinät elävät tanssivista varjoista
Ja metsät raikuvat yön lasten laulusta
Varjokivet lyövät rumpua
Jonka tahtiin lehtien varjot välkehtivät
Pillin vinkuessa pimeys iloitsee

Juhlat jatkuvat
Kunnes aamu karkottaa illan esikoiset
Piiloihinsa kivien koloihin
Ja selkien taakse

Vaan eivät ne silloinkaan nuku